Vor langer Zeit lebte in einem Wald weit, weit weg von hier ein Einhorn. Das Einhorn hieß nicht Amalthea — das passiert nur in Geschichten. Im wirklichen Leben haben Einhörner keine Namen.

Nun begab es sich, daß ein Prinz durch den Wald kam. Er machte Rast auf einer Lichtung, um sich zu stärken; denn die Sonne stand hoch am Himmel, es war stickig unter den Bäume, und er war den ganzen Tag auf den Beinen gewesen; denn sein Vater, der König, hatte ihn geheißen, die Bäume des königlichen Waldes in Augenschein zu nehmen.
Der Wald barg die Schätze des Königreiches: das Holz der Bäume, die dort wuchsen, war sehr gefragt. Der Prinz sollte nun entscheiden, welche Bäume gefällt würden, und welche noch einige Jahre stehenbleiben sollten; wo man neue Bäume anpflanzen solle, wo die Köhler ihrem Handwerk nachgehen sollten; und so weiter.

02:50 1 Kommentar

von kirjoittaessani

One Response to “Olipa kerran”

  1. libidopter Says:

    ~ Saattaisi piakkoin POHTIAKIN ihan TOSISSAAN kaiken PAHAN syynä olevan RAHAN SEKÄ sen epäinhimillisen NIHKEITTEN velvollisuus- ja velvoite-taakkojen alla ähkivien MARKKINOIDEN maailmanlaajuista vapaa-ehtoista HÄÄTÖÄ ja näitten yhdenpontista passittamista menneitten aikojen taakseensa
    jättämien asioiden unholaan, jotta UPOUUSIN ihmisten keskeisten kaiken ANTAMISEN JA OTTAMISEN EVÄIN siten päästäisiin loppujen lopuksi vihdoin yhtää tasoa edemmäksi siinä ihmisten kulussamme KOHTI PAREMPAA AIKAA IHMISKUNNAN TULEVAISUUTEEN ~

    Joina hetkinä olen syvissä mietteissäni huomannut, että maailman kauneimmat asiat löytyvät yllättävän eriskummallisista paikoista.
    Puuterilumen pyörteilevä tanssi talvella kahden kerrostalon välisessä käytävässä, hiuksiaan kampaava nainen peilin edessä, kahvikuppia vasten kilisevän lusikan ääni keittiössä.

    Joka kerta kun olen havahtunut noihin pieniin asioihin, ovat ne ajaneet minut uudelleen yhä syvimpiin ajatuksiin elämästä ja siita, mihin suuntaan kaikki on menossa.

    On kuitenkin käynyt hyvin selväksi, ettei kaikki ole hyvin, kuin asioita tarkastellaan laajemmasta näkökulmasta. Ihmiset ovat järjestään apaattisia ja tylsistyneitä, eikä kukaan näytä välittävän suuntaan tai toiseen siitä, pitäisikö elämälle tehdä jotain.

    Todella järkyttävä aspekti on, ettei minkäänlaista vapautta elämäntavan tai suunnan valinnan suhteen harjoiteta edes marginaalisesti, poislukien tietyt rajatapaukset, vaan pääsääntöisesti tyydytään turtumaan ennakkovaatimusten asettamiin uomiin, vaivautumatta hetkeksikään miettimään,
    mikä itselle toisi onnea.

    Minun mielestäni ihmisen tulisi kuitenkin elää lyhyt elämänsä
    mahdollisimman paljon omien unelmiensa mukaisesti, pitäen mielessään kuitenkin sen, että asioiden tekeminen yhteiskunnan sääntöjen mukaisesti on joskus välttämätöntä, vaikkei se mieluisalta tuntuisikaan.

    Niin sanotun "uuden ajan" kirouksena tuntuu olevan jonkinlainen
    hillitön, silmät sumentava kollektiviinen halu päästä mahdollisimman nopeasti johonkin ihmeelliseen asemaan yhteiskunnallisella tasolla, vaikkei ilmeisesti missään ole milloinkaan esitetty teesiä, jossa ilmoitettaisiin tähän tai tuohon statukseen pääsemisen yleisiä hyötyjä, sikäli kun sellaisia edes on.

    On mahdotonta edes arvailla, milloin tilanne jumiutui tähän pisteeseen, ja vielä absurdimpaa olisi yrittää arvailla, mitä tuleman pitää, jollei joku instanssi pian herää ahneutensa kourista ja ala ajatella uutta suuntaa henkiselle evoluutiolle. Sillä on mennyt satoja vuosia siihen, että ihminen on lajina kehittynyt vain rakentajana sekä itsensä tuhoajana eikä maailmaansa harmoniaan saattajana joukkona yksilöitä, jotka mielisivät saada päämäärän ja oikeutuksen olemassaololleen.

    Mitä hyötyä on kaikesta siitä teknologiasta, jota olemme hirvittävällä vauhdilla tuottaneet, verrattuna kaikkeen siihen, mitä sen hinnalla olemme tuhonneet?
    Onhan kuitenkin tämä teknisten saavutustemme aika vain murto-osa siitä ajasta, mitä kaiken tämän monimuotoisuuden saattaminen olevaiseksi on evoluutiolta kestänyt. Eikä kuitenkaan yksikään asia, minkä olemme luoneet, ole niin kaunis, täydellinen ja monimutkainen kuin esimerkiksi pieni kedon kukka, jonka ihmeellisyys on jäänyt meiltä unohduksiin egoistisen sokeutemme tähden.

    Ihminen lajina on jo pitkään käyttäytynyt kuin lapsijumala, joka ei ymmärrä tekemisiään mutta jonka hallussa on silti vaarallisen suuri voima tuhota ja luoda miltei mitä hyvänsa, sekavasti, kaaottisesti, vailla ajattelun tai yliminän suomaa rauhallisuutta ja säännöstöä.

    Onko missään enää mieltä? Eivät edes tietyt järjestöt - eivät toki kaikki - jotka yrittävät suojella sitä vähää, mitä maailmastamme on jäljellä, kykene toimimaan järkevästi tai saamaan aikaan mitään muuta kuin vihaa itseään kohtaan muilta kaltaisiltaan lapsilta, jotka haluavat vain ylenpalttisesti hyötyä kaikesta ennen oman liekkinsä sammumista.
    Kaikki ovat samanlaisia, nekin, jotka yrittävät pyrkia yhteiseen hyvään oman etunsa tähden, ja ne, jotka yrittävät saavuttaa yksilönä kaiken hinnalla millä hyvänsä.

    On mahdotonta ymmärtää, miksi nykyihmisen on niin uskomattoman vaikea tajuta, että kaikella on vastakohtansa ja että vasta kun kaikki on tasapainossa, voidaan kenties saavuttaa jotain suurempaa ja hyödyllistä yhdenkään joutumatta siitä kärsimään tai sitä suremaan. Sanomattakin on siis selvää, ettei kaikki ole vain "ihan hyvin", niin kauan kuin nämä lapset ja omien keksintöjensä palvojat kulkevat sokeina ja tyytyväisinä itseensä vailla huolta mistään muusta kuin omasta lompakostaan, omaksumastaan aatteesta tai itsesäälin tuomasta suojasta.